Itsensä uuvuttamisen taito

Mikä ajaa meitä jatkuvasti puskemaan?

Toistuvasti pyrkii, haluaa, on pakko.

Puurtaa, jaksaa, pinnistelee.

Vähän vielä.

Keho haluaa levätä ja mieli huutaa eteenpäin.

Kun taas jaksaa vähän, survaistaan kaasu pohjaan.

Onko alun perin selviytymisen kannalta tavoitteellinen toiminta, kuten ruoan hankkiminen, vaarojen välttäminen ja turvan rakentaminen vieneet meitä kohti nykypäivän suorittajan perikuvaa. Aivojen "mielihyväkeskus" reagoi, kun voimme vetää jotain yli loputtomasta tehtävälistasta ja saavutamme tavoitteen. Elämä on kuin peliä, jossa suoritukset ovat kerättäviä pisteitä. Kuka määrittelee seuraavalle tasolle siirtymisen?

Me ihmiset olemme sosiaalisia olentoja ja muiden hyväksyntä on merkityksellistä. Suorittaminen ja menestys voivat lisätä kokemusta siitä, että saa arvostusta ja tunnustusta ympäristöstä. Täyttyykö tämä tarve koskaan? Mikä on riittävää? Etsinkö itse itseltäni hyväksyntää jatkuvalla suorittamisella ja eteenpäin pyrkimisellä. Jos yksilö on valmis jatkamaan niin kauan, kun kokee saavuttaneensa riittävästi, mistä voisi tunnistaa rajan tulleen vastaan

Suorittaminen voi lisätä valheellista hallinnan tunnetta. Kun teen, langat ovat minun käsissäni ja voin vaikuttaa. Hallinnan tunteen koetaan lisäävän turvallisuuden tunnetta ja lievittävän ahdistusta. Ongelmat alkavat, kun keho ei pysy perässä. Vaikka suorittaminen voi olla innostavaa ja palkitsevaa, liiallisena siitä voi seurata uupumusta ja jopa merkityksettömyyden kokemus.

Keho usein viestii tarpeesta jarruttaa silloin, kun kaasu on ollut pohjassa riittävän pitkään. Olemme usein erittäin taitavia sivuuttamaan kehon viestit. Menemme pitkään punaisella ja ylivireydestä tulee uusi normaali. Jossain vaiheessa polttoaine loppuu ja kone leikkaa kiinni.

Palautumisen tukeminen ja arjen vireystilan säätelykeinot voivat jäävä helposti uudeksi tehtävälistaksi ja erillisiksi suorituksiksi. Löytyykö aito apu, kun tunnistan oman "ajotyylini" ja olen valmis opettelemaan hermostollisesti taloudellista ajamista?

Pohdin usein, lähteekö se liikkeelle siitä, että hyväksyy oman levon tarpeensa ja on valmis sallimaan sen itselleen? Kun voi hyväksyä, että nyt on näin.

Sallii itselleen lupaa olla vaan ja nyt voin levätä. Elämä ei mene ohitse, en jää ulkopuolelle, enkä aja minkään risteyksen ohitse. Olen riittävä, vaikka lepään. Haluisinko houkutella itseäni ja kehomieltäni lepäämään, tankkaamaan riittävyyden kokemusta myös ilman minkään saavuttamista?